Asuinympäristön puhtaus ja lika keskiajalla

Turun Suurtorin keskiaika ry:n tuotantoassistentti, FM Meri Vuohu

Oletko törmännyt käsitykseen, että keskiajalla oli likaista ja jätteitä yltympäriinsä, koska asiasta ei välitetty eikä paremmasta tiedetty? Jos tarkastelemme hieman lähemmin sitä, mitä hyvästä ja huonosta asuinympäristöstä ja sen puhtaudesta ajateltiin, miten yksityiset kiinteistönomistajat hoitivat jäteasiansa ja miten kaupungit kehittivät infrastruktuuriaan ja sen ylläpitoa, aiheeseen avautuu myös toisenlainen näkymä.

Keskiajalla tarkasteltiin asuinympäristön viihtyisyyttä monelta kantilta. Näistä ympäristötekijöistä suuri osa liittyi ympäristön puhtauteen ja liasta eroon pääsyyn, mutta eivät suinkaan kaikki. Aika hyvän kuvan aihepiirin laajuudesta antaa historioitsija Harry Kühnelin keskieurooppalaisista lähteistä kokoama lista asioista, joiden myöhäiskeskiajan kaupunkilaiset kokivat parantavan arkielämänsä laatua:

1. terveellisen ilman suojelu
2. purojen ja jokien kuormittaminen vain nestemäisellä jätteellä
3. juoma- ja kaivoveden huolto
4. katujen kiveäminen ja puhdistus
5. likavedet ja ulosteet poisjohtavien viemäreiden kattaminen ja siten niiden löyhkäämisen estäminen
6. tunkioiden, jätteiden, roskien ja rakennusjätteen säännöllinen poistaminen sekä kaatopaikkojen perustaminen
7. eläinten ulosteiden poistaminen ja ennen kaikkea villiintyneiden koirien hävitys – Wienissä Huntschlager (koiranpieksijä) hävitti 510 koiraa yksistään vuonna 1475
8. asuin- ja käsityöläisalueiden erottaminen sijoittamalla melu- ja hajuhaittoja aiheuttavat ammatit kaupungin muurin äärelle tai sen ulkopuolelle
9. yleisten käymälöiden perustaminen
10. lehmusten ja pihlajien istuttaminen
11. laululintujen pito taloissa ja kukkien kasvattaminen ikkunoilla
12. juhla- ja virkistyspaikkojen luominen.

Kühnelinkin listassa mainittu asuin- ja käsityöläisalueiden erottaminen toisistaan oli kova sana keskiajan kaupunkisuunnittelussa ja -hallinnossa. Esimerkiksi italialainen insinööri-arkkitehti Francesco di Giorgio Martini esitti 1400-luvulla, että sepät ja puusepät tulisi sijoittaa melun vuoksi ja suutarit työn likaisuuden takia pois pääkaduilta mutta niiden läheisyyteen. Tilanne oli akuutti myös hänen kotikaupungissaan Sienassa. Siellä suutarit, nahkurit ja turkkurit synnyttivät merkittävän osan kaupunkivaltion liikevaihdosta näin nykykielellä ilmaistuna, mutta heitä ei katsottu kaupungissa hyvällä heidän tuottamansa lian ja epäterveellisinä pidettyjen hajujen vuoksi.

Käsitys asuinympäristön hyvistä ja huonoista puolista

Keskiajalla pohdittiin paitsi kysymystä, miten eri toiminnot tulisi kaupungissa järjestää, myös sitä, millainen ylipäänsä on puhdas tai likainen asuinympäristö. Klassisen koulutuksen saanut Leon Battista Alberti kirjoitti 1400-luvun puolivälissä arkkitehtuuritutkielman De re aedificatoria (Rakentamisesta) ja käsitteli aihetta seikkaperäisesti. Ympäristön terveysvaikutuksia käsitellessään Alberti ei puhu tutkielmassaan ainoastaan rakennetusta ympäristöstä vaan myös luonnonympäristöstä.

Albertin mukaan ennen kaikkea hengitysilma pitää elämää yllä ja edistää myös terveyttä merkittävästi, jos se on puhdasta. Puhtauden lisäksi ilman terveellisyyden merkkejä ovat mahdollisimman hyvä näkyvyys, kuulaus, keveys ja tasalaatuisuus. Mekin voimme olla Albertin kanssa yhtä mieltä siitä, että puhdas hengitysilma on hyvä lähtökohta, vaikka päädymmekin samaan lopputulokseen hieman erilaisen järkeilyn kautta. Alberti nojaa ajattelussaan antiikista pitkälle uudelle ajalle vallinneeseen miasmateoriaan. Sen mukaan sairauksia aiheuttaa pilaantunut ilma, jonka saattoivat saastuttaa hyvin monenlaiset tekijät, kuten pilaantunut elollinen aines tai epäsuotuisa tähtien asema.

Terveyttä uhkaavina ilmiöinä Alberti luettelee liiallisen auringonpaisteen, purevan kylmyyden varjossa, haitalliset tuulenhenkäykset, maasta nousevat pahat höyryt ja ilmaston vahingollisuuden. Hän korosti luonnonoloja ja niistä etenkin aurinkoa, kylmyyttä, tuulta, maasta nousevia höyryjä ja pahaa hajua, mutta myös soista, vetisiltä niityiltä ja ojista nouseva miasma sai osansa. Tulvivista joista Alberti kirjoittaa Pojoesta ja Tiberistä saamiensa kokemusten perusteella, mutta Tiberin likaisuudesta hän kertoo sekä omien havaintojensa että antiikin kirjallisuuden pohjalta. Tiberistä kirjoittaessaan Roomassa asunut Alberti siis samalla pohtii oman elinympäristönsä tilaa.

Yksityinen jätehuolto

Myöhäiskeskiajan kaupungeissa jätehuolto oli vasta tulossa lainsäädännön piiriin, joten kotitalouksien likaveden, käymäläjätteen ja muiden jätteiden hävittäminen oli etupäässä yksityisasia, jonka kiinteistönomistaja saattoi järjestää parhaaksi katsomallaan tavalla. Eurooppalaisissa kaupunkitaloissa tavallisimmassa ratkaisussa käymälän alle maahan kaivettiin likakaivo, mutta toisinaan myös kaupungin vesiväyliä voitiin käyttää hyväksi. Tällöin kaupungin puhtaanapito tuotti usein likaisen joen, kuten oli laita esimerkiksi yllä mainitun Tiberin kohdalla.

Joissakin kaupungeissa kaivot levittivät kulkutauteja, sillä viemärit sijaitsivat niiden välittömässä läheisyydessä ja saastuttivat siten juomaveden. Kaivo-ihminen-viemäri-kaivo -kierto oli noidankehä, joka voitiin murtaa vain silloin, kun siitä johtuva vaara tunnettiin tai ainakin aavistettiin. Vaikka tautien tartuntamekanismeja ei vielä keskiajalla tunnettu, opittiin kuitenkin varomaan kaivoveden saastumista. Yksi ensimmäisistä ratkaisuista kaivon ja viemärikuopan vesien sekoittumisesta johtuneisiin ongelmiin oli se, että kaivot siirrettiin talon piha-alueella viemärin vierestä etupuolelle kadun vierelle. Seuraava askel oli siirtyminen käytäntöön, jossa likaveden ei enää annettu imeytyä maaperään, vaan se johdettiin pois suljetuissa putkissa tai viemäreissä.

Nürnbergissä 1400-luvun jälkipuoliskolla kaupunginrakennusmestari Endres Tucherin oman ja erään Behaimin perheen viemärikuoppien suuri tilavuus mahdollisti 30 vuoden tyhjennysvälin. Tucherin muistiinpanoista löytyy myös hyvä esimerkki siitä, miten hoitamaton likakaivo saattoi saastuttaa pohjaveden. Tucher kertoo, että hänen täytyi järjestää tyhjennys torin laidalla sijainneen rahanvaihtokonttorin käymälässä, joka oli tulvinut yli, koska sitä ei ollut tyhjennetty miesmuistiin. Hän kirjasi myös ylös, että likakaivona käytettiin vanhaa pohjavesikaivoa. Tucherin aikalaiskuvaus käymälälaitoksesta pitää yhtä esimerkiksi Duisburgissa ja Freiburgissa tehtyjen arkeologisten löytöjen kanssa.

Jätehuolto oli ongelmallista paitsi yksittäisen kiinteistönomistajan kannalta myös yleisemmin, kun kaupungissa ei ollut viemäriverkostoa. 1400-luvun Sienan Alberti mainitsee esimerkkinä likaisesta ilmasta ja vahingollisista höyryistä. Hän kertoo, että Sienassa viemärien puuttumisesta seurasi se, että kaikkialla löyhkäsi koko yön, sillä silloin roska-astiat tyhjennettiin ikkunoista, mutta myös päiväsaikaan kaupungin ilma oli hyvin likaista ja sairauksia synnyttävää. Viemäreiden, kompostien ja kaatopaikkojen suosittelun taustalla näyttää jälleen vaikuttavan miasmateoria, sillä Sienan likaisuuden ja kompostien kohdalla Alberti mainitsee suoraan likaisen ilman ja hajuaistille vahingolliset höyryt.

Albertin esittelee arkkitehtuuritutkielmassaan kaksi viemärityyppiä, jotka hän nimesi “laskijoiksi (diffusoriae)”, koska niiden tehtävänä oli laskea likavesi jokiin, järviin tai mereen, ja “imeyttäjiksi (subsidivae)”, koska niihin kerääntynyttä likavettä ei johdettu muualle, vaan se imeytettiin paikan päällä maahan. Jälkimmäistä tyyppiä edustavat yllä käsitellyt yksityiset viemärikuopat, kun taas ensin mainittua tyyppiä käytettiin sekä yksityisissä että kunnallisissa järjestelmissä. Keskiajalla etenkin Keski- ja Pohjois-Euroopan kaupungeissa likavettä poisjohtavat viemärikourut valmistettiin usein kaiverretuista tukeista ja ne sijoitettiin maan alle. Turussakin nykyisen Aboa Vetus & Ars Nova -museon alueen erään talon jäänteistä on löytynyt puinen viemäriputki, joka johti likavedet talon kellarista kadulle.

Jätehuollon kunnallinen infrastruktuuri

Keski-Euroopassa joissakin antiikin Rooman valtakuntaan kuuluneissa kaupungeissa, kuten Pariisissa, oli ollut maanalainen viemäriverkosto, joka jäi pois käytöstä ajan mittaan ja korvattiin keskiajalla avoviemäreillä. Pariisissa kuitenkin kunnostettiin yliopistokorttelin alla sijainneet luultavasti roomalaiset viemärit käyttökuntoon vuonna 1412. Autun’ssa puolestaan joissakin taloissa on edelleen kaksikerroksinen kellari: alempi kerros on roomalaisaikaista viemäriä, johon keskiajalla tai vielä myöhemminkin puhkaistiin kulkuaukko ja joka otettiin näin uusiokäyttöön kellarina.

Keskiajalla kuitenkin rakennettiin myös uutta maanalaista viemäriverkkoa. Tästä hyvä esimerkki on Visby, jonka 1200-luvulla rakennettu viemärijärjestelmä latriinikammioineen oli ainut laatuaan Pohjoismaissa. Järjestelmä löytyi 1890–1930-luvulla suoritetuissa kunnallisteknisissä kaivuutöissä, joissa paljastettiin yleensä keskiajan katujen taso mutta myös puhtaan veden kaivoja sekä latriinirakennelmia. Latriini oli käymälä, jossa jätettä varten oli säiliö samaan tapaan kuin nykyäänkin ulkohuusseissa. Visbyssä latriinit olivat kuitenkin taloissa sisällä ja erillisistä latriinisäiliöistä edettiin kunnalliseen järjestelmään, kun taloihin rakennettiin yhdistetyt jäte- ja viemärikanavat. Latriinikammioiden seinistä johtivat ulos kanavat, joissa oli viemäriputket, joita pitkin jätevesi jatkoi matkaansa Visbyn viemärijärjestelmään.

Erityistä Visbyn järjestelmässä oli se, että eri talojen latriinit oli liitetty yhteen samaan viemäriverkostoon. Ennen kuin taloa rakennettiin, latriinikammiot ja viemäriputket täytyi suunnitella ja toteuttaa huolellisesti. Jokaista uudisrakennusta varten oli jo tehty laskelmat, viemäriputki vedettiin paikalle suunniteltua latriinikammiota varten, viemäri vedettiin edelleen seuraavan suunnitellun uudisrakennuksen paikalle jne. Talon rakentamisessa työskentelevillä ihmisillä oli pakkokin olla käsitys siitä, missä viemäri liitetään jo olemassaolevaan viemäriverkostoon. Viemärijärjestelmän määränpäänä oli meri, johon likavesi lopulta virtasi.

Nykyihmisestä ehkä tuntuu, että tarina floppaa pahasti, kun tarkkaa insinöörityötä vaativan edistyksellisen teknisen järjestelmän lopputulos oli puhdistamattoman vessajätteen laskeminen Itämereen. Totta tämäkin, mutta keskiajan historian näkökulmasta huomio kannattaa kiinnittää siihen, että tällaisen laajan viemäri-infrastruktuurin rakentaminen osaksi kivitaloja ja niiden alle oli mahdollista vain tilanteessa, jossa toteutettiin massiivista uudisrakentamista ennalta laaditun suunnitelman mukaisesti.

Eläinten lanta, kadut ja torit

Visbyssä kunnallishallinto tunkeutui maan alle jo varsin varhain, mutta muuallakin Euroopassa sen merkkejä alkoi näkyä maan päällä etenkin myöhäiskeskiajalle tultaessa. Keskiajan ihmisten asuinympäristössä myös kaupungeissa oli paljon kotieläimiä, joiden tuottama lanta oli pelloilla lannoitteena resurssi mutta kaupunkiin kerääntyessään ylimääräistä likaa. Katujen ja torien kiveäminen antoi kaupunkien viranomaisille entistä enemmän aihetta vahtia, ettei kiveykselle kasattu lantatunkioita. Alkuun kaupungit vastasivat katurakentamisen kuluista vain osittain, mutta kiveämisen lisääntyessä ne ottivat yhä enemmän vastatakseen myös konkreettisista puhdistustehtävistä. Göttingenissä pantiin toimeen katujen puhdistus jokaisen talon edustalla joka 14. päivä, jolloin kaupungin yläpuolelle padotun puron vesi johdettiin kouruissa kaupungin halki. Puhtaus lisäsi asumismukavuutta, mutta se oli myös statuskysymys.

Kaupunkilaisten into hoitaa oma osuutensa katujen siisteydestä vaihteli ehkä vähän samaan tapaan, kuin meidän aikanamme kiinteistönomistajien into aurata ja hiekoittaa vaihtelee. Esimerkiksi Zürichin asukkaita kehotettiin vuonna 1314/1315 kuljettamaan kaduille kerääntyneet lantatunkiot pois kesällä joka kolmanteen ja talvella joka kahdeksanteen päivään mennessä. 1300-luvun Lontoossa puolestaan kaupunkilaisten mielenkiinto katujen puhdistusta ja teurastajien toiminnan sääntelyä kohtaan näyttää heränneen aina silloin, kun rutto puhkesi ihmisväestössä tai pernarutto kotieläimissä.

Wienissä kaupungin työntekijöihin sisältyi ensin yksi ja sittemmin kaksi renkiä, joita kutsuttiin ”lantatuomareiksi (Mistrichter)”. Tehtävän olemassaolo ilmaisi kaupungin pyrkimystä huolehtia erityisesti torien puhtaudesta, mutta lantatuomareiden keskeinen tehtävä oli valvoa myös sitä, ettei kaupungista pois kärrättävää lantaa kipattu heti portin pieleen tai vallihautaan. Koska Wieniin tuotiin paljon karjaa myös itäisistä naapurimaista, vuonna 1488 otettiin palvelukseen lantatuomari, joka puhui saksan lisäksi myös tšekin ja unkarin kieltä.

---

Mitä nämä eri puolilta Eurooppaa kootut esimerkit meille kertovat? Ainakin sen, että keskiajan eurooppalaisilla oli jäsentynyt käsitys siitä, mitä asuinympäristön puhtaus tarkoitti ja miten sitä kohti edettiin. Olosuhteet vaihtelivat ja keinot olivat monet, mutta kaikissa yllä mainituissa tapauksissa kiinteistönomistajat tekivät parhaansa, kaupungit ryhtyivät keskitettyihin toimiin mahdollisuuksiensa mukaan ja jätehuollon epäkohtia nostettiin esille.

Lähteitä

Alberti, Leon Battista, L’architettura [De re aedificatoria], toim. Giovanni Orlandi. (Trattati di architettura, 1). Milano: Edizioni il Polifilo, 1966.

Tucher, Endres, Endres Tuchers Baumeisterbuch der Stadt Nürnberg, toim. Matthias Lexer. (Bibliothek des Litterarischen Vereins in Stuttgart, 64). Stuttgart: Litterarischer Verein, 1862: www.gutenberg.org/ebooks/48689

Verkossa

Aalto, Ilari, Keittiöastioita ja keskiaikainen viemäri blogissa Mullan alta: arkeologin tarinoita maan povesta jo vuodesta 2009:
http://mullanalta.blogspot.com/2015/08/keittioastioita-ja-keskiaikainen-viemari.html

Martellucci, Maura ja Cresti, Roberto, 15 luglio 1568: la Balia ordina agli artigiani del centro delle restrizioni per evitare il diffondersi di sporco e cattivi odori:
www.sienanews.it/cultura/15-luglio-1568-la-balia-ordina-agli-artigiani-delle-restrizioni

Westholm, Gun, “Gaturenhållning, avfallshantering och stadsplanering: Medeltida teknik belyst av visbyfynd”, Nordisk arkitekturforskning, 1995:1, s. 7–18: http://arkitekturforskning.net/na/article/viewFile/702/647

Kirjallisuutta

Grewe, Klaus, ”Wasserversorgung und -entsorgung im Mittelalter: Ein technikgeschichtlicher Überblick”, Die Wasserversorgung im Mittelalter. Geschichte der Wasserversorgung, 4. Mainz am Rhein 1991, s. 11-86.

Keene, D. J., ”Rubbish in Medieval Towns”, Environmental Archaeology in the Urban Context, toim. A. R. Hall ja H. K. Kenward. The Council for British Archaeology. Research Report, 43. London 1982, s. 26–30.

Kühnel, Harry, ”Die städtische Gemeinschaft – Probleme und Lösungen”, Alltag im Spätmittelalter, toim. Harry Kühnel. Graz 1986 (1984), s. 49–91.

Le Guérer, Annick, Scent: The Mysterious and Essential Powers of Smell. New York 1992.

Trexler, Richard C., ”Measures Against Water Pollution in Fifteenth-Century Florence”, Viator: Medieval and Renaissance Studies, 5. Berkeley 1974, 455–467.

Vigarello, Georges, Wasser und Seife, Puder und Parfüm: Geschichte der Körperhygiene seit dem Mittelalter. Frankfurt am Main 1988 (1985).