Turku, Ruotsi, Pohjoismaat ja Eurooppa eri ihmisten näkökulmasta 1394–1395
FT, tutkijatohtori (Turku Institute for Advanced Studies) Reima Välimäki
Keskiaikaiset markkinat verkossa ja kesään 2021 siirretty toritapahtuma sijoittuvat Turkuun vuosina 1394–1395. Mitä silloin tapahtui Turussa, Ruotsin valtakunnassa ja muualla Pohjolassa ja laajemmin Euroopassa? Alla joitakin näkökulmia.
Turku
Aloitetaan Turusta ja laajennetaan käsittelyä Ruotsin valtakuntaan ja Skandinaviaan ja siitä edelleen koko Eurooppaa koskeviin kriiseihin ja kysymyksiin. Turku oli vuonna 1395 ehkä noin 1500 asukkaan kaupunki. Sen hallitsevan luokan ja kaupunkiyhteisön ytimen muodostivat porvarisoikeuden hankkineet miehet, joista osa oli peräisin ympäröivältä maaseudulta, osa Ruotsin puolelta, mutta monet Pohjois-Saksasta tai vaikkapa Tallinnasta. Porvaristo puhui siis äidinkielenään alasaksaa, ruotsia ja suomea, mutta hoiti asioita todennäköisesti useammalla kielellä. Vaikka naimisiin pyrittiin menemään omaan varallisuusluokkaan, ei porvaristo vielä keskiajalla ollut suljettu sääty, vaan varakas talonpoika saattoi helposti hankkia porvarisoikeudet, ja liikkuvuutta oli myös rälssin kanssa sekä porvaristosta papistoon. Lähteisiin ovat nimensä saaneet usein vain porvarismiehet, joskus myös heidän vaimonsa, mutta tuntemattomiksi on jäänyt suuri joukko erilaisia palvelijoita, oppipoikia, kisällejä ja muita työntekijöitä. Näitä tarvittiin manuaalisen työn aikana, oli kyseessä sitten pieni käsityöverstas tai mahtava ulkomaankauppaa käyvä kauppias. Keskiajan perhe ei ollutkaan ydinperhe, vaan johonkin kotitalouteen kytkeytyvä joukko ihmisiä.
Kaupungin tärkeimmät keskiaikaiset rakennukset ja tilat olivat jo olemassa: raatihuone ja Vanha Suurtori olivat keskiaikaisen kaupungin sydän. Luostarikorttelin alueelle eli nykyisen Aboa Vetus & Ars Nova -museon tienoille olivat nousseet tai nousemassa ensimmäiset porvareiden suuret kivitalot. Dominikaanikonventti sijaitsi Kaskenmäessä. Tuomiokirkko oli tietysti paikallaan mutta huomattavasti nykyistä pienempi – nykyiset mittasuhteet ovat peräisin 1400-luvun lopun laajennuksista ja ulkoasu Turun palon jälkeisestä restauroinnista. Suurtorin ja Tuomiokirkon välinen tila ei ollut puistoa ja aukeaa toria vaan täyteen rakennettu tuolloin vielä lähes kokonaan hirsirakennuksista. Tonttien sisäpihoilla oli kotitarveviljelyä ja kotieläimiä. Myös Aurajoen toisella puolella, Aninkaisten korttelin puolella, oli jonkin verran asutusta. Toisin kuin monia keskiajan kaupunkeja Turkua ei ympäröinyt muuri.
Kirjalliset lähteet keskiajan Turusta ovat harmillisen niukkoja, mutta jotain toki tiedetään. Huhtikuussa 1395 turkulainen porvari Hinza Knap lahjoitti oman ja läheistensä sielun puolesta Turun tuomiokirkon Pyhän Katariinan alttarille Ketarsalmella Taivassalossa sijaitsevan tilansa. Tämä testamentti on toiminut löyhänä inspiraationa markkinanäytelmän kohtaukselle, jossa porvari Jacob tekee testamenttia. Toisin kuin näytelmän kuvitteellinen Jacob, Hinza Knap ei suinkaan tehnyt lahjoitusta kuolinvuoteellaan vaan eli vielä monta vuotta tämän jälkeen. Knapin lahjoitus kertoo yleisestä myöhäiskeskiaikaisesta maallikoiden uskonnollisuuden muodosta: halusta lyhentää omaa ja läheisten kärsimystä kiirastulessa lahjoittamalla kirkolle omaisuutta sielunmessuja ja esirukouksia vastaan.
Joitakin muitakin porvareita tunnetaan nimeltä: Ulfard Rosendal mainitaan pormestarina vuonna 1394, Peter van der Berge ja Johannes Lokenäs vuonna 1395. Pormestarit yhdessä raatimiesten kanssa päättivät kaupungin asioista ja käyttivät myös tuomiovaltaa. Pormestareita oli virassa kerrallaan tavallisesti kaksi ja raatimiehiä neljä. Muista porvareista löytyy tietoa satunnaisesti. Danzigin kaupunginarkistossa on säilynyt lyhyt maininta siitä, kuinka vuonna 1395 sikäläinen porvari Didrik Wichun oli lähettänyt Turkuun kirjeen koskien poikansa Johanneksen omaisuutta. Emme tiedä, mikä oli kirjeen syy, mahdollisesti Johannes oli kuollut Turussa, ja häneltä oli jäänyt sinne varallisuutta. Naiset ja lapset vilahtavat lähteissä harvemmin mutta sentään joskus. Muutamaa vuotta aiemmin (1392) Turun raati oli kirjoittanut Lyypekkiin leski Drudenin ja tämän lasten puolesta. Drudenin mies Gerke Thoyte, joka oli Turun porvari, oli kuollut Lyypekissä ja Turun raati pyysi Lyypekin raadin apua perintöasioiden järjestelyyn. Niukat lähteet kertovat lähinnä omaisuudesta ja sen järjestelyistä mutta myös elämän epävarmuudesta kauppiasperheissä, jonka jäsenet elivät ympäri Itämerta.
Ruotsi ja Skandinavia
Laajennetaan näkökulmaa pohjoismaisten kuningaskuntien tasolle ja tuodaan mukaan Turun piispa Bero tai Björn Balk sekä toinen Turun mahtihenkilö, linnanvouti Jakob tai Jeppe Diekn.
Vuonna 1385 Turun piispaksi valittu Bero oli paikallisia, vehmaalaista ruotsinkielistä rälssisukua, mutta hän kuului myös kansainväliseen kirkolliseen eliittiin, joka oli opiskellut Prahassa ja Pariisissa ja matkustanut Genovaan saamaan paavilta virkanimityksen. Jakob Dieknin alkuperä on epävarma, mutta mahdollisesti hän on suomalaista tai balttilaista rälssisukua, ja ainakin hänellä oli perintömaata Itämaassa eli Suomen puolella. Jakob nousi Turun linnanvoudiksi jo 1370-luvun lopussa Bo Joninpoika Gripin nimittämänä, ja hän piti hallussaan myös Satakuntaa, Ahvenanmaata ja Porvoon voutikuntaa ollen tuolloin yksi Ruotsin valtakunnan vaikutusvaltaisia rälssimiehiä. Vuodesta 1387 hän oli myös Suomen laamanni.
Sekä piispa Bero että linnanvouti Jakob Diekn olivat vuosina 1394–1395 syvällä kiemuroissa, jotka määrittivät kaikkien kolmen pohjoismaisen kuningaskunnan historiaa. Tanskan Margareeta oli onnistunut 1380-luvulla lujittamaan valtansa Norjassa ja Tanskassa nousten näiden tosiasialliseksi hallitsijaksi. Ruotsia hallitsi tuolloin nimellisesti Albrekt Mecklenburgilainen, mutta hänen otteensa vallasta oli varsin heikko. Suojelijansa Bo Joninpojan kautta linnanvouti Jakob Diekn kuului periaatteessa Albrektin miehiin, mutta mahtava Bo Joninpoika oli kuollut vuonna 1386, ja Margareeta alkoi syrjäyttää Albrektia ruotsin valtaistuimelta. Albrekt kukistettiin taistelussa helmikuussa 1389, ja hän jäi Margareetan vangiksi. Samana vuonna Söderköpingin kokouksessa Margareeta vahvistettiin myös Ruotsin hallitsijaksi. Kokoukseen osallistuivat piispa Bero Balk ja linnanvouti Jakob Diekn, joka samalla käänsi takkia, siirtyi Margareetan puolueeseen ja sai pitää samat linnat hallussaan.
Kuohunta jatkui kuitenkin myös vuosina 1394–1395. Tukholma oli edelleen hansakaupunkien tukemana Albrekt Mecklenburgilaisen kannattajien hallussa. Vitaaliveljinä tunnetut, näkökulmasta riippuen palkkasoturit, kaapparit tai merirosvot, samoin kuin saksalainen ritarikunta tukivat myös Albrektia.
Turussa piispa Bero oli johdonmukaisesti Margareetan kannattaja ja osallistui useisiin kokouksiin, jotka lopulta johtivat heinäkuussa 1397 Margareetan sisarentyttären pojan Eerik Pommerilaisen kruunaamiseen kaikkien kolmen Pohjoismaan kuninkaaksi ja Kalmarin unionin syntyyn. Kesäkuussa 1395 piispa ei ollutkaan Turussa vaan Lindholmenin linnassa Skånessa solmimassa rauhansopimusta Albrektin ja Margareetan välille.
Samaan aikaan linnanvouti Jakob Dieknillä oli omia suunnitelmia, ja hän vaihtoi uudelleen puolta. Elokuussa 1395 Jakob Diekn teki sopimuksen Bo Joninpojan lesken Margareta Dumen kanssa ja luovutti linnansa tämän lapselle Knut Bonpojalle. Jakob Diekn sai pitää laamanninviran ja Nauvon läänityksenä. Läntinen Suomi siirtyi siis Albrekt Mecklenburgilaisen kannattajien haltuun muutaman vuoden ajaksi.
Miten tämä juonittelu mahdollisesti näkyi turkulaisten elämässä vuosina 1394–95? Todennäköisesti myös Turun porvareiden keskuudessa oli jonkinlaisia puolueita tai ainakin mielipiteitä. Hansakaupungit tukivat Albrektia, joten voi olettaa, että saksalaisilla kauppiailla oli sympatioita siihen suuntaan. Piispa taas oli Margareetan puolella, ja oletettavasti varsinkin rälssissä ja mahdollisesti kotimaisissa porvareissa oli niitä, jotka karsastivat mecklenburgilaisen myötä kasvanutta saksalaisten valtaa. Vaikka Ruotsin valtakunnassa saksalaiset saivat hankkia kaupungeista pysyviä porvarisoikeuksia, myöhäiskeskiajalla saksalaisten kauppiaiden ja hansakaupunkien vaikutusvaltaa pyrittiin enenevässä määrin rajoittamaan. Levottomat olot Itämerellä ja erityisesti vitaaliveljien uhka vaikeuttivat kaupankäyntiä. Toisaalta pitää muistaa, että myöhäiskeskiajan Euroopassa vallantavoittelijoiden välinen sodankäynti ja pitkittyneet kriisit olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Olot olivat epävakaat, mutta ihmiset olivat tottuneet luovimaan niissä. Kuka tahansa Turun linnaa piti hallussaan, oli hänen etunsa, että kauppa kulki ja veroja maksettiin.
Eurooppa
Katsotaan viimeiseksi koko Euroopan tasolle. Myöhäiskeskiaikaa on pitkään tutkimuksessa kuvattu kriisiaikana, ja vaikkei se ole koko totuus, 1300-luku erottuu selvästi aiemmista talouden ja väestön kasvun vuosisadoista. Suurin ja tunnetuin isku oli myöhemmin mustana surmana tunnettu ruttoepidemia, joka pyyhi yli Euroopan vuodesta 1347 alkaen tappaen noin kolmanneksen väestöstä. Rutto ei suinkaan pysähtynyt yhteen aaltoon, vaan epidemiat pyyhkivät yli Euroopan aina 1700-luvulle asti, joskaan eivät samalla voimakkuudella kuin ensimmäisellä kertaa. Ilmasto viileni heikentäen maatalouden satoja ja lisäten katovuosia. Myös sodat ja poliittinen hajaannus pahensivat tilannetta. Englannin ja Ranskan välillä riehui satavuotinen sota, jossa tosin oli 1390-luvulla pidempi rauhanjakso. Saksalainen keisarikunta oli myös hajaannuksessa: vuonna 1378 kuolleen vahvan keisari Kaarle IV:n poika Wenceslaus ei pystynyt vakiinnuttamaan valtaansa edes ydinmaillaan Böömin kuninkaana, ja vuonna 1394 Böömin aateliset nousivat kapinaan vangiten kuninkaansa. Saksalainen keisarikunta pitää ylipäätään hahmottaa erilaisten ruhtinaskuntien, hiippakuntien ja vapaiden kaupunkien löyhänä liittona, jossa keskusvalta oli parhaimmillaankin heikkoa ja eri poliittisten yksiköiden väliset sodat yleisiä.
Vuosina 1394–1395 Euroopassa koettiin viimeisiä leimahduksia ristiretkiaatteesta. Osmanivaltakunnan eteneminen Balkanilla ja Bysantin keisarikunnan ahdinko saivat liikkeelle yhden viimeisistä suurista ristiretkistä. Muun muassa unkarilaisista, saksalaisista, burgundilaisista, englantilaisista ja ranskalaisista joukoista koottu ristiretkiarmeija kohtasi täydellisen tappion osmanijoukkojen käsissä Nikopoliin taistelussa nykyisessä Bulgariassa syyskuussa 1396. Tappio oli karvas kolaus niin Länsi-Euroopan sotilaalliselle voimalle kuin ritareiden kunnialle.
Eniten aikakautta koko Euroopan tasolla leimasi kuitenkin lännen suuri skisma eli katolisen kirkon jakautuminen. Paavinistuin oli pitkän Avignonin ajan jälkeen juuri palannut Roomaan, kun Gregorius XI kuoli vuonna 1378. Seuranneessa konklaavissa toteutui roomalaisten toive italialaisesta paavista, kun Barin arkkipiispa Bartolome Prignano valittiin paaviksi nimellä Urbanus VI. Valintaa seuraavien viikkojen aikana ranskalaiset kardinaalit alkoivat väittää, että valinta oli syntynyt roomalaisen väkijoukon painostuksen alla eikä siksi ollut pätevä. Suuri osa kardinaaleista hylkäsi Urbanuksen ja valitsi ranskalaisen Robert de Genèven paaviksi nimellä Clemens VII. Urbanus ei luonnollisesti hyväksynyt valintaa, ja kristikunta jakaantui nopeasti kahden eri paavin kannattajakuntiin eli obediensseihin. Jako oli osittain poliittinen: Ranskan kuningas tuki Clemensiä, joka asettui Avignoniin, ja Ranskan vihollinen Englanti puolestaan Rooman paavia Urbanusta. Ruotsin valtakunta ja sen mukana Turun hiippakunta kuuluivat Rooman obedienssiin, ja juuri Rooman paavilta Urbanus VI:lta piispa Bero Balk haki vahvistuksen virkanimitykselleen.
Nimenomaan Rooman paavi, Urbanuksen seuraaja Bonifatius IX, vahvisti myös Ruotsille sen tunnetuimman ja rakastetuimman pyhimyksen, Birgitan. Birgitta oli kuollut Roomassa vuonna 1373, ja Bonifatius IX kanonisoi hänet vuonna 1391. Skisman takia Birgitan kultin yleinen hyväksyntä kuitenkin viivästyi, ja hänen pyhyydestään ja näkyjen aitoudesta väiteltiin vielä Konstanzin kirkolliskokouksessa (1414–1418), joka kuitenkin vahvisti Birgitan kanonisaation. Tuntuvin seuraus Birgitan pyhimykseksi julistamisessa koettiin Suomessakin pienellä viiveellä, kun Naantaliin perustettiin birgittalaisluostari vuonna 1438.
Kilpailevat paavit ja skismat eivät suinkaan olleet ainutkertainen asia keskiajan historiassa. Usein jako oli päättynyt viimeistään toisen kandidaatin kuollessa, mutta lännen suuressa skismassa näin ei käynyt. Urbanus VI kuoli vuonna1389, mutta hänen seuraajakseen valittiin Bonifatius IX. Clemensiä seurasi 1394 Benedictus XIII. Näin molemmat paavit olivat saaneet seuraajan, ja jako uhkasi muuttua pysyväksi. Sen paremmin Rooman kuin Avignonin paavi liittolaisineen ei ollut onnistunut kukistamaan kilpailijaansa sotilaallisesti, ja yliopistojen vetoomukset molempien paavien erosta ja uuden valinnasta kaikuivat kuuroille korville. Lopulta ratkaisuksi keksittiin yleinen konsiili eli kirkolliskokous, joka erotti paavit ja valitsi tilalle uuden. Tämäkin tosin onnistui vasta harjoituksen jälkeen. Pisan konsiili vuonna 1409 valitsi uuden paavin, mutta seurauksena ei ollut kristikunnan yhdistyminen vaan jakautuminen Rooman, Avignonin ja Pisan paavin kannattajiin. Lopulta vasta Konstanzin konsiili onnistui vuonna 1417 valitsemaan Martinus V:n uudeksi paaviksi, joka sai taakseen valtaosan kirkosta.
Konsiili oli kuitenkin vuonna 1395 vasta toive oppineiden mielissä, eikä näkyvissä ollut ulospääsyä jaosta, joka alkoi murentaa koko kirkon arvo- ja vaikutusvaltaa. Turussa oltiin tästä varmasti tietoisia, vaikka asia ei olisi päivittäiseen arkeen juuri vaikuttanut. Tästä lisää toisessa blogikirjoituksessa.
Kirjallisuus
Aalto, Ilari. ”Keskiajan Turku 1- 3”, Mullanalta -blogi.
http://mullanalta.blogspot.com/2014/08/keskiajan-turku-1-kirkkokortteli.html
http://mullanalta.blogspot.com/2014/08/keskiajan-turku-2-matajarven-kortteli.html
http://mullanalta.blogspot.com/2018/05/keskiajan-turku-3-luostarikortteli.html
Diplomatarium Fennicum, dokumentit DF 940; DF 1007; DF 1029; DF 1030; REA 277: http://df.narc.fi/
Kallioinen, Mika. Kauppias, kaupunki, kruunu: Turun porvariyhteisö ja talouden organisaatio varhaiskeskiajalta 1570-luvulle. Bibliotheca historica 59. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000.
Müller, Heribert. Die kirchliche Krise des Spätmittelalters: Schisma, Konziliarismus und Konzilien. Enzyklopädie deutscher Geschichte 90. München: Oldenbourg Wissenschaftsverlag, 2012.
Palola, Ari-Pekka. ”Balk, Bero”, Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/213
Rollo-Koster, Joëlle, ja Thomas M. Izbicki. A Companion to the Great Western Schism (1378-1417). Leiden ; Boston: Brill, 2009.
Suvanto, Seppo. ”Diekn, Jakob Abrahaminpoika”, Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/80
Suvanto, Seppo. ”Margareeta”, Kansallisbiografia, https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/125