Vesi ja puhtaus keskiajan kaupungissa, kotitaloudessa, linnoituksessa ja luostarissa
Turun Suurtorin keskiaika ry:n tuotantoassistentti, FM Meri Vuohu
Keskiajalla oli monenlaisia yksiköitä, joiden osana ihmiset elivät ja toimivat. Tässä tekstissä tarkastelemme kaupunkia, kotitaloutta, linnoitusta ja luostaria vedensaannin ja puhtauden näkökulmasta. Miten niihin saatiin puhdasta talousvettä, miten niissä veden avulla edistettiin puhtautta ja mitä erityispiirteitä vedensaantiin ja puhtauteen kussakin toimintaympäristössä liittyi?
Veden käyttötarkoituksia kaupungissa
Kaupunkilaiset tarvitsivat vettä perushyödykkeiden tuotannossa, kuten kasvimaiden kastelussa ja monissa käsityöammateissa. Kaupunkeihin rakennetuilla vesijohdoilla, suihkulähteillä ja kylpylöillä oli kuitenkin myös symbolinen merkitys – oli niiden tehtävä sitten hygieeninen, esteettinen tai kaupungin arvokkuutta ilmentävä.
Vaikka kaivo- ja johtorakentamisessa pyrittiin aluksi riittävän juomavesihuollon turvaamiseen ja sammutusvesivaraston hankkimiseen, 1300-luvulta alkaen kaupungin edustavuus sai tärkeän osan. Erityisesti torikaivoilla oli ollut tätä ennenkin tärkeä asema kaupungin statuksen ilmentäjinä. Esimerkiksi Nürnbergin kaivolaitteessa oli matala kahdeksankulmainen vesisäiliö ja 19 metriä korkea goottilainen tornipyramidi, joka kohosi vedestä kahdeksanpilarisen pohjarakenteen päällä. Torikaivot ja suihkulähteet eivät olleet ainoastaan monumentteja, vaan niistä haettiin myös käyttövettä.
Monumentaalisen vesirakentamisen edellytyksenä oli usein vesijohto. Italialainen insinööri-arkkitehti Francesco di Giorgio Martini kirjoittikin, että vesijohto oli erityisen tärkeä silloin, kun kaupunkiin tai linnaan haluttiin suihkulähteitä, lampia tai muita vesirakenteita. Hän neuvoi, että jos vettä halutaan johtaa maanalaisia kulkureittejä pitkin suihkukaivoon, sen lähelle kannatti rakentaa säiliöitä ja siivilöitä, koska vesi virratessaan kuljetti multaa, hiekkaa sekä muuta likaa. Vesijohtovettä ei siis puhdistettu terveellisyyden vuoksi, vaan vaikuttimena tuntuu olevan lähinnä huoli vesijohdon tai kanavan tukkeutumisesta.
Kun kaupunkien vesihuolto kehittyi johdon varassa toimivista vedenottopisteistä edelleen kohti vesijohtoverkostoa, otettiin käyttöön runsaasti uusia materiaaleja. Puun lisäksi vesijohtoihin kokeiltiin muitakin materiaaleja, esimerkiksi Augsburgin vesijohtoon vuonna 1412 rauta- ja saviputkia, jotka eivät kuitenkaan kestäneet, joten jälleen turvauduttiin puuhun. Käsitykset mineraalien tai metallien vaikutuksesta veteen ja edelleen sitä käyttävien ihmisten terveyteen muodostivat perustan vesijohtojen arvottamiselle. Ajateltiin, että putkiin käytetty materiaali vaikutti veden laatuun ja siten sen juojien terveyteen samalla tavalla kuin ollessaan osa maaperää, josta käyttövettä otettiin.
Monessa kaupungissa oli tiheään julkisia ja yksityisiä kylpylöitä, joissa ihmiset kävivät ahkerasti, ja ne mahdollistivat peseytymisen myös vähävaraisille. Vesi ja kylpylät liittyivät myöhäiskeskiajalla läheisesti peseytymisen ja sosiaalisen elämän lisäksi terveyden- ja sairaanhoitoon. Lisäksi kylpylöissä oli kyse puhtaasta huvituksesta. Etelä-Euroopassakin talvi on varsin kylmä ilman kunnollista lämmitystä, joten kylpylöissä käytiin myös lämmittelemässä vähän samassa hengessä kuin moni meistä nauttii kolealla säällä saunomisesta.
Lisäksi kaupunkien täytyi huolehtia myllyihin vettä tuovien kanavien riittävästä syvyydestä ja veden puhtaudesta. Myllyjen käyttö laajeni keskiajan kuluessa viljan jauhamisesta lukuisille eri aloille, kuten villakankaiden huovutukseen, oluenpanoon, öljyn puristamiseen, nahan parkitsemiseen, terien teroittamiseen, väriaineiden murskaamiseen, paperin valmistukseen, sahoihin ja lasin valmistukseen. Myllyihin johdettua vettä saatettiin käyttää myös tulipalojen sammuttamiseen. Palontorjuntanäkökohdat ovat selvästi esillä esimerkiksi vuodelta 1364 säilyneessä Villingenin kaupungin vesijohtojärjestelmän kuvauksessa. Kun kaupungissa paloi, mylläri velvoitettiin soittamaan hälytyskelloa ja johtamaan kaupunkiin veden, joka tavallisesti virtasi sen vieritse.
Keskiajan kaupunkien roomalaiset vesijohdot
Monissa keskiaikaisissa kaupungeissa oli antiikin aikana rakennettu roomalainen vesijohto eli akvedukti. Sekä raunioituneita että keskiajalla edelleen käytössä olleita akvedukteja oli Italian lisäksi muun muassa Englannissa, Ranskassa ja Espanjassa sekä myös Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Roomassa antiikin aikaista vesijohtoa kunnostettiin ja Bonnin sekä Kaakkois-Ranskassa Mont’sta Fréjus’hyn johtava vesijohto nähtävästi edelleen toimi keskiajalla. Bonnin torikaivon vedenjakelupisteenä käytön, mutta myös sen sijainnin perusteella voi päätellä, että roomalainen vesijohto on luultavasti tuonut siihen veden.
Mielenkiintoisen lisän vesijohtojen käsittelyyn tuo italialaisen oppineen ja arkkitehdin Leon Battista Albertin suhde Rooman akvedukteihin. Hän käsitteli niitä arkkitehtuuritutkielmassaan De re aedificatoriassa antiikin kirjallisuudesta lukemansa ja omien kokemustensa pohjalta. Mitä todennäköisimmin hän myös johti Acqua Vergine -vesijohdon eli antiikin aikaisen Aqua Virgon korjausta, vaikka yhtäkään tämän todistavaa asiakirjamainintaa ei ole säilynyt. Alberti kuitenkin työskenteli paavin kuuriassa samaan aikaan 1450-luvulla, kun paavi Nikolaus V suunnitteli Rooman uudistamista. 700-luvun ja tämän 1400-luvulla toteutetun korjaushankkeen väliltä emme tunne merkittäviä kunnostustöitä. Kuten Rooman kaupunginhallituksen (Popolo Romano) määräyksestä vuodelta 1363 käy ilmi, se, mitä vesijohdosta oli jäljellä, pyrittiin kuitenkin säilyttämään mahdollisimman hyvässä kunnossa.
Lisäksi oli roomalaisaikaisia vesijohtoja, jotka eivät enää toimineet ja joita ei kunnostettu vaan joiden materiaali kierrätettiin uusiokäyttöön. Hyvä esimerkki johtojen toissijaisesta käytöstä rakennusmateriaalina ovat roomalaiset johdot Nîmesin ja Kölnin seuduilla, sillä varsinkin Kölnistä johtoa on todistettavasti myyty rakentamiseen käytettäväksi kalkkikiveksi Pohjois- ja Keski-Saksaan sekä Tanskaan saakka.
Vesi kotitaloudessa
Keskiajan asunnoissa ei ollut juoksevaa vettä, vaan vesi haettiin kaivoista tai julkisista vesipisteistä – usein vain varakkaimpien taloissa oli oma kaivo tai vesisäiliö. Kaupunkilaisten henkilökohtaisen hygienian ylläpidon edellytyksenä olivat kylpylöiden ohella julkiset kaivot. Kaivot ja niiden vesi saivat ihmisten mielissä myös uskonnollisen merkityksen, sillä kehon peseminen rinnastettiin kasteessa tapahtuvaan sielun pesemiseen. Keskiajalla kädet pestiin ennen ja jälkeen ruokailun, ja aamupesu koski ainakin kasvoja, käsiä ja suun huuhtelua.
Rikkaiden taloja liitettiin monessa kaupungissa myös suoraan vesijohtoverkkoon, ja vähitellen yhä useammat kaupunkilaiset alkoivat rakentaa kaupungin ylläpitämästä vesijohdosta yksityisiä haarajohtoja, jotka toivat vettä suoraan heidän kotipihalleen. Esimerkiksi nürnbergiläisen Endres Tucherin rakennusmestarinkirjassa on luettelo vuosilta 1464–1475 lukuisista yksityisistä vesijohtoyhteyksistä. Myös 1400-luvun Sienassa perheillä, joilla oli varaa maksaa etuoikeudesta, oli mahdollisuus kaivaa pihalleen kaivo. Kaivo ei ulottunut pohjaveteen, vaan siitä saattoi nostaa vettä suoraan Sienan maanalaisesta vesijohtojärjestelmästä (bottini).
Vettä tarvittiin kotitaloudessa luonnollisesti muuallakin kuin asuinrakennuksessa. Francesco di Giorgio neuvoi, että keittiön vesisäiliön voi korvata myös kaivo, mutta läheisyydessä täytyy olla lisäksi pesualtaita, teurastustila (beccarietta) sekä viemäri likaveden ja jätteiden hävittämiseksi. Myös vesijohtoja käytettiin osana isojen kotitalouksien vesijärjestelmiä. Francesco di Giorgion jäljiltä esimerkiksi Urbinon herttuan Federico da Montefeltron palatsissa oli kylpyhuone, jossa on nelikulmainen kylpyamme. Myös palatsin 300 hevosen tallissa oli vesijohtojärjestelmä. Se sekä tallin lattian viettäminen kohti tallin keskiosaa helpottivat tilan pesemistä.
Vesijohdon edellytys oli kuitenkin se, että kaupungin ympäristössä oli riittävästi vettä, mutta aina näin ei ollut asia. Alberti mainitsee kuivasta seudusta esimerkkinä Puglian (Apulia). Hänen mukaansa siellä oli paikkakuntia, joilta ei löytynyt sen paremmin puhdasta kuin likaistakaan vettä, vaan vesihuolto toimi sadevesisäiliöiden varassa. Hän suosittelikin räystäskouruihin kerääntyneen sadeveden talteenottamista kanavoimalla tai sadevesialtailla siten, että se kerätään niistä säiliöihin eri käyttötarkoituksia varten, kuten juoma- tai pesuvedeksi.
Vesi linnoituksessa
Linnoituksessa veden tärkeys korostui etenkin piiritystilaan varauduttaessa, jolloin vesihuoltoa järjestettiin pitkälti säiliöihin kerätyn veden varaan. Sotilasarkkitehtinä Francesco di Giorgio kuvailee linnoitusta varsin tarkasti ja kirjoittaa, että linnakkeisiin ja torneihin on rakennettava runsasvetisiä kaivoja tai säiliöitä, ja suosittelee, että vesivarasto samoin kuin muutkin yhteiskäyttöön tarkoitetut hyödykkeet, kuten käsi- tai eläinkäyttöiset pikkumyllyt, pidettäisiin linnan päällikön (castellano) hallinnassa.
Käytännössä kaivon tai vesisäiliön hallinta tapahtuisi siten, että se sijoitetaan päällikön valvomaan keskustorniin. Sieltä vettä johdetaan kanavissa linnoituksen muihin osiin, jotta se on kaikkien käytössä ilman, että kaikki pääsevät ydinalueelle. Francesco kertoo Federico da Montefeltrolle Marcheen suunnittelemistaan linnoituksista, joita olivat varsin hyvin säilynyt Caglin linna, nykyisin täysin tuhoutunut Sasso di Monte Feretron linnoitus, Tavoleton vuonna 1865 purettu linnoitus ja 1940- ja 1950-luvun vaihteessa purettu Serra S. Abbondion linnoitus. Näissä kaikissa vesisäiliö sijaitsi Francescon yleisten ohjeiden mukaisesti päätornin alaosassa. Linnoituksissa vesi oli todellinen vallan väline eikä vain sen ilmentäjä, kuten esimerkiksi kaupunkien ja yksityispalatsien monumentaalisuihkulähteissä.
Francesco di Giorgion suunnittelemat ja kirjallisesti käsittelemät linnoitukset sijaitsivat kukkulan huipulla, mutta alangolla sijaitsevissa linnoituksissa vettä käytettiin paitsi välttämättömänä hyödykkeenä myös osana puolustusta. Saksan jokilaaksojen monien linnoitusten tapaan Hanaun kaupunkilinnoitus oli aluksi yksinkertainen veden ympäröimä linnoitus, jossa oli laskusillan suojaama portti, hallintorakennus (Palas), päätorni (Bergfried) ja talousrakennuksia. Linnoituksen sijainti oli strategisesti hyvä, sillä kaupunginmuurin vallihaudat voitiin täyttää Kinzigjoesta. Vuodelta 1338 on ensimmäinen maininta vesitornista, joka on säilynyt tähän päivään saakka.
Veden käyttö luostareissa
Linnoitusten tavoin myös luostarit olivat pienoisyhteisöjä, joiden oli tarpeen vaatiessa tultava ainakin jonkin aikaa toimeen ympäristöstään eristettyinä ja joissa jouduttiin pohtimaan samoja infrastruktuurin ja ympäristöhygienian kysymyksiä kuin kaupungeissakin. Luostarikompleksiin tuli Francesco di Giorgion mukaan sisältyä varastoja, myllyjä, runsasvetisiä kaivoja, vesisäiliöitä (cisterne) ja joitakin syrjäisiä pihoja, joilla ovat vesiastiat (pile) ja pesutuvat. Vettä tarvittiin luostareissa moneen tilaan: käsienpesualtaisiin, keittiöihin, leipomoihin, panimoihin ja käymälöihin.
Francesco di Giorgio pohtii kartusiaaniluostaria ja neuvoo, että munkkien jokaisen kammion tuli olla yhteydessä yhteistiloihin. Niihin sisältyivät pieni sali, rukoushuone, kamari, puutarha ja pylväskäytäväpiha, johon liittyi jonkinmoinen loggia, käymälä ja hormi, juokseva vesi tai kaivo sekä korkea ympärysmuuri. Clairvaux’n sisterssiläisluostarissa eri rakennusten paikat oli määritetty sen mukaan, että lähellä virranneen Aubejoen vettä saatiin parhaiten hyötykäyttöön johtamalla sitä kanavissa luostarin alueelle. Hedelmätarhan vieressä oli kasvimaa, joka oli jaettu pienten vesiuomien reunustamiin ruutuihin, ja kasvisten viljelyn lisäksi vettä käytettiin myös kalankasvatukseen.
Osassa luostarisääntöjä peseytymistä pidettiin itsensä hemmotteluna ja kylvettiin harvoin. Käsienpesu ennen ruokailua oli silti kaikille luostarijärjestöille tyypillistä, joskaan sen tarkoitus ei välttämättä ollut hygienia vaan rituaalinen puhdistautuminen. Tallinnan Piritan luostarin lämmitetyt huoneet onkin tulkittu ruokasaleiksi sekä nunnien että munkkien puolella niiden välisessä seinässä olleen suuren kivisen käsienpesualtaan vuoksi.
Yhteistä veden käytölle kaupungeissa, kotitalouksissa, linnoituksissa ja luostareissa oli se, että vettä tarvittiin lukemattomiin eri tarkoituksiin: juomavedeksi, peseytymiseen, siivoamiseen, vesivoimaksi, elinkeinonharjoittamiseen ja kasteluvedeksi. Vesi oli myös erottautumisen väline kaupungeille ja varakkaimmille kotitalouksille. Tokihan se kiinnosti aikalaisia ja kiinnostaa meitäkin, missä olivat keskiajan komeimmat torikaivot tai vesijohto jopa hevosille. Linnoituksissa ja linnoitetuissa kaupungeissa oli pohdittava veden riittämistä piirityksen aikana. Kaupungeissa oli monta toimijaa ja monta mielipidettä, joten vesirakentamista ei aina pystytty tekemään kovin systemaattisella tavalla, kun taas keskitetysti johdetussa luostarissa veden käyttö oli mahdollista suunnitella kokonaisvaltaisesti. Yhteistä kaikille näille järjestelmille oli se, että niissä arvostettiin puhdasta vettä ja pyrittiin turvaamaan sen riittävä saanti.
Lähteitä
Alberti, Leon Battista, L’architettura [De re aedificatoria], toim. Giovanni Orlandi. (Trattati di architettura, 1). Milano: Edizioni il Polifilo, 1966.
Francesco di Giorgio Martini, Trattati di architettura e arte militare, toim. Corrado Maltese. Trattati di architettura, toim. Renato Bonelli ja Paolo Portoghesi, 3. Milano 1967.
Verkossa
Manninen, Nina, Katariinan kamarissa: Käsien pesu osana hygienian hoitoa 1500-luvulla Kalmistopiiri-blogissa:
https://kalmistopiiri.fi/2020/03/17/katariinan-kamarissa-kasien-pesu-osana-hygienian-hoitoa-1500-luvulla
Väisänen, Tuija, Keskiajan naisia etsimässä. Gendernäkökulma Naantalin birgittalaisluostarin arkeologiseen tutkimukseen:
www.academia.edu/10239891/Keskiajan_naisia_etsim%C3%A4ss%C3%A4._Gendern%C3%A4k%C3%B6kulma_Naantalin_birgittalaisluostarin_arkeologiseen_tutkimukseen
Kirjallisuutta
Borsi, Franco, Leon Battista Alberti: the Complete Works. Architectural Documents. New York 1989.
Dirlmeier, Ulf, ”Zu den Lebensbedingungen in der mittelalterlichen Stadt: Trikwasserversorgung und Abfallbeseitigung”, Mensch und Umwelt im Mittelalter, toim. Bernd Herrmann. Stuttgart 1986 (2. painos), s. 150–159.
Grewe, Klaus, ”Zur Wasserversorgung und Abwasserentsorgung in der Sadt um 1200”, Zur Lebensweise in der Stadt um 1200. Ergebnisse der Mittelalter-Archäologie, toim. Heiko Steuer. Zeitschrift für Archäologie des Mittelalters, toim. W. Janssen, H. Steuer ja G. Brinding. Beiheft 4. Köln 1986, s. 275–300.
Kühnel, Harry, ”Die städtische Gemeinschaft – Probleme und Lösungen”, Alltag im Spätmittelalter, toim. Harry Kühnel. Graz 1986 (1984), s. 49–91.